Carpe diem

Väitän aina muistavani elävästi sen tunteen, kun ensimmäinen auringonsäde pilkistää talven jälkeen.

Totuus on, sitä tunnetta ei voi käsittää muulloin kuin siinä hetkessä.

Odotamme aina asioiden tapahtumista ja toiveiden täyttymistä. Lomamatkan lähestyminen tai joululoman alkaminen ovat asioita, joita odotamme jopa kuukausia.

Muutama päivä sitten huomasin odottavani ensi kesää. Siihen on 7 kuukautta.

Jos vain koko tämän ajan odotan tulevaa kesää ja pohdin miten elämänlaatuni paranee silloin, unohdan, että kyllä minä elän tälläkin hetkellä. Kesän kukoistava varjo odottaa takaraivossani, eikä anna muille asioille tilaa. Niin, paitsi niille huonoille. 

Huonoilla hetkillä ei tule ajateltua viikonlopuksi sovittua kaveritapaamista. En huomaa katsoa ulkona paistavaa aurinkoa tai yöllä loimottavaa täysikuuta. Korvani eivät enää havaitse linnunlaulua. Kuulen vain moottoritien huminan ja junan jarrutusäänen.

Nyt teen itseni kanssa sopimuksen. En lannistu välittömästi kaikista vastoinkäymisistä, vaan mietin minkälaisen mahdollisuuden tämä epäonnistuminen minulle tuottaa.

Aion nyt tarttua hetkeen, tänään minun ei tarvitse tehdä mitään.

Carpe diem.

Kun tajusin että syksy elää

Aamulla sataa. Harmaa, ruskea, musta. Siinä päivän värit. Ei ole taas vähään aikaan ollut tällaista. Se kaikki kesän valo, poissa. Kaikki lämpö ja kuumuus,  poissa nekin.

Tunnen itseni masentuneeksi.  Ei tässä ole mitään järkeä. Syksyhän on vuodenaika, yksi muiden mukana.

Koe tänään. Taivaskin sen tietää, vesi tulee maahan kuin suihkussa olisin. Se itkee. Keltainen sateenvarjoni muuttuu harmaaksi. Siitä tulee ihmeellinen kappale, kelmu minun ja harmaan taivaan välissä. Ihme.

Jonain toisena päivänä taas aurinko paistaa. Ei koetta, on perjantaipäivä. Nyt se taivas iloitsee minun mukanani. Jos keltainen sateenvarjoni olisi nyt minun ja taivaan välillä, se varmaan loistaisi ympärilleni lisävaloa.

Ruska kuvaa näitä kumpaakin. Se on ruskea ja harmaa,  mutta pääosin kuitenkin keltainen ja oranssi.

Syksy elää tänäänkin.